Arkistojen kätköistä: neiti runoilija

Alun perin tämän postauksen otsikkona oli Pieni runotyttö, mutta koska minulla on omat, henkilökohtaiset "traumani" L. M. Montgomeryn samannimisestä kirjasta, (jota en muuten koskaan saanut luettua ensimmäisiä sivuja pidemmälle) päätin sitten sovinnolla vaihtaa otsikon nyt heti postausvaiheessa, jottei sitä tarvitsisi ryhtyä sorkkimaan enää jälkikäteen. Varmaan tuo nykyinenkin ajaa tehtävänsä ihan hyvin ja kuvaa aihetta ihan tarpeeksi, sillä kyllä, ajattelin tänään jakaa ajatuksiani yhdestä elämäni tärkeimmästä asiasta, kirjoittamisesta ja erityisesti runoista.

Kirjoittamisentäyteisiä vuosia minulla on takanani jo aivan liian monta, sillä olen tuottanut omia tarinoitani ja runoja lähes siitä asti, kun ala-asteella opin sujuvasti kirjoittamaan. Runoissa, kuten ylipäätään muussakin kirjoittamisessa, tyylini on omasta mielestäni muuttunut todella paljon sitten noiden ihan ensimmäisten sepustusteni, joista muutamia pääsette nyt seuraavaksi lukemaan.



Ensimmäiset tähän päivään asti säilyneet runoni ovat vuoden 2007 maaliskuulta, ajalta jolloin ukkini nukkui pois. Tuolloin runot olivat erityisesti tapani paeta hetkeksi alamäkeen taittunutta elämää, mutta toisaalta ne olivat samalla myös tapa käsitellä asioita, joista en osannut puhua ääneen. Nuo runot ovat todella alakuloisia ja tietyllä tapaa myös säälittäviäkin purkauksia, joita en halua julkisesti jakaa, joten päädyin nappaamaan varhaisimmasta tuotannostani kaksi maistiaista, runot Olin onnellinen ja Sinulle kirjoitan. Vaikka kumpikaan ei oikeastaan ole omia suosikkejani, ne palaavat tasaisin väliajoin mieleeni, koska niissä näkyy jotain sellaista, mitä en enää osaa tavoittaa: lapsekas naiivius, huolettomuus, yksinkertaisuus.

Runo rakkaudesta ja Kulkijoiden kuningas ovat vanhoja kouluprojektejani ja ne kuvaavat hyvin, mitä aihepiirejä runoissani alkoi liikkua yhä enemmän: rakkaus, eläimet, mystisyys. Samat aihepiirit olivat ehtineet pyöriä vuoden tai kaksi tarinoissani, mutta syystä tai toisesta ne eksyivät runoihini vasta myöhemmin. Uudet aiheet eivät kuitenkaan syrjäyttäneet missään vaiheessa vanhoja surumielisiä löpinöitäni, kuten Nimetön-runo osoittaa. Nimetön on näistä kuudesta vähiten itseäni miellyttävä, mutta päädyin julkaisemaan senkin tässä yhteydessä ihan sen vuoksi, että ilmeisesti muut ovat siitä pitäneet tai edes jollakin tavalla samaistuneet sen sanomaan; yhä edelleen tuo kyseinen runo keikkuu vanhan, kirjoittamiseen keskittyneen blogini luetuimpien tekstien kärkisijalla.

Merihirviö on puolestaan valehtelematta yksi erikoisimmista runoista, jonka olen koskaan kirjoittanut. Pelkkä hullu kokeilu, mutta silti niin täysin minua.



Uudempaa tuotantoani. Ainakin omasta mielestäni huomattavasti rajatumpaa, huolitellumpaa ja erityisesti – vähäisempää. Noiden kahden runon (Kirjenippu ja V) lisäksi tänä vuonna kirjoittamani runot on mahdollista laskea kahden käden sormilla eli niitä ei todellakaan ole montaa. En tiedä onko syyttäminen ajanpuutetta, laiskuutta vai mitä, mutta runoilu on jäänyt vähemmälle kuin koskaan aiemmin, mikä hieman harmittaa, sillä oman kirjan lisäksi haluaisin myös julkaista ainakin yhden runokokoelman – miten julkaista, jos ei ole mitään julkaistavaa?

Toivottavasti inspiraatio ilmaantuu vielä takaisin.

Mitä pidit postauksesta, olisiko tällaisia mukava lukea lisää? Mikä runoista on sinun suosikkisi? Runoiletko sinäkin?