Ainakin taivas on kaunis

Lukion viimeinen koeviikko on nyt ohitse, vau. Mieli on tyhjä, mutta niin on takkikin, sillä tämä edeltävä reilu viikko oli raskas koettelemus: neljä preliä ja yksi kurssikoe. Kahdeksikkoa parempia numeroita on tuskin luvassa, mikä hieman harmittaa, kun paremmilla arvosanoilla olisi ollut mahdollisuus korottaa kahden oppiaineen kohdalta päättötodistukseen jääviä arvosanoja, mutta toisaalta olen ylpeä itsestäni, että selvisin viikosta hengissä.

Hengähdystauosta ja edessä olevasta tempoltaan rauhallisemmasta viikosta inspiroituneena otin kameran pitkästä aikaa käteeni ja kävin illalla kuvailemassa auringonlaskun mukanaan tuomia kauniita värisävyjä. Olisin voinut seistä siellä vaikka ikuisuuden, kun ei ollut kovin kylmäkään ja vain katsella tuota eteeni avautuvaa upeaa näkymää kaikessa hiljaisuudessa. Vaikka edessä olevat kirjoitukset ahdistavat, olen iloinen siitä, että osaan vielä tarttua hetkeen ja unohtaa kaikki murheet edes sen pienen hetken verran.

Retu 1v.

Meidän Retu-vauva täyttää tänään yhden vuoden, joten ajattelin kirjoittaa pienimuotoisen esittelyn tuosta sydämet sulattavasta höpökuonosta.

Kuten kuvista voi päätellä, Retu on tuollainen höpö kippurahäntä, muttei kuitenkaan täysin puhdas suomenpystykorva. Ulkonäön perusteella näin kyllä yleensä luullaan, mutta tosiaan huolimatta siitä, että ulkonäöllisesti suomenpystykorva on hallitsevassa osassa, on Retussa myös lapinkoiraa ja samojediä. Säkäkorkeutta löytyy reilusti päälle 50 senttimetriä, mikä on enemmän kuin puhtaalla suomenpystykorvalla.

Retun päätyminen meille oli aika onnekas sattuma. Kun muutettiin maalle muutama vuosi takaperin, äiti suostui viimein isäni ja veljeni loputtomiin pyyntöihin koiran ottamisesta, joten nämä ryhtyivät etsimään sopivaa pentua suurin piirtein tasan vuosi sitten. Aikansa etsittyään iskä löysi netistä ilmoituksen pentueesta, johon myös Retu kuului ja otti yhteyttä: pennut oli kuitenkin jo ehditty varata kaikki, mutta jäätiin kuitenkin ns. varasijalle odottelemaan. Vähän myöhemmin vastaan tuli toinen pentue, josta saatiin varattua labradorinnoutajan pentu (näin välihuomautuksena sanottakoon, että ihan mielettömän suloinen tyttö; olin aluksi kyllä aika pettynyt, kun se ei saanutkaan meiltä kotia) ja oltiin jo sovittu hakupäiväkin, kun tuon ensimmäisen pentueen omistaja soitti ja kertoi peruutuksesta! Iskä sitten peruutti tuon labradorinnoutajan pennun ja porukoiden tehtyä maalis-/huhtikuussa päivän reissun pohjoiseen, heidän mukanaan saapui myös tämä nappisilmä!



Mulle Retu on ollut siedätyshoitoa, tapa päästä ylitse lapsuuteen juuret ulottavasta pelosta koiria kohtaan. Alkuun me ei tultu lainkaan toimeen, eikä pystytty olemaan edes samassa huoneessa yhtä aikaa; minä pelkäsin ihan tajuttomasti ja Retu aistittuaan mun pelon, ärhenteli entistä enemmän: räksytti kuin viimeistä päivää, hyppi vasten ja yritti purra, eikä tehnyt samaa kenellekään muulle, ei edes meillä käyneille vieraille. Tästä vaiheesta kuitenkin päästiin pikkuhiljaa yli ja sen jälkeen ollaankin vietetty useita ikmuistoisia hetkiä yhdessä.

Jos Retua pitäisi kuvata lyhesti kolmella vapaavalintaisella sanalla, sanat olisivat ehdottomasti pässi, kettu ja kissa. : D Halutessaan tuo koira kun osaa olla sellainen jukuripää, ettei sitä saa esimerkiksi lenkillä liikahtamaan, jos herra on päättänyt, että tässä nyt nuuhkitaan hetki. Yleensä Retu on tosi kiltti, mutta sillä on sellainen kettuilme, josta tietää, että nyt ovat kehnoudet, kuten portaikon ruuvinkantoja suojaavien muovitappien jyrsiminen, mielessä. Kissavinkeet taas puolestaan tulevat esiin esimerkiksi silloin, kun tullaan illalla kotiin; Retun on pakko saada rapsutuksia ja niitä sitten kerjätäänkin kunnolla kyljessä kiehnäten.

❤
- rapsutukset
- päiväunet
- nakit ja kala
- jäätelö
- uudet lelut - varsinkin sellaiset, jotka on löydetty veljeni vaatekaapista omin luvin

ϟ
- vesi
- ilotulitteet
- katolta yllättäen putoava lumi
- muovipussit ja pahvit, joita tuuli heiluttelee

The Final Countdown

Europe - The Final Countdown


Ihan. Äärettömän. Huikea. Fiilis.

Tekisi mieli kiljua huutaa pomppia kiljua vähän lisää halailla kaikkia vastaantulijoita tanssia laulaa nauraa kippuralla kuin viimeistä päivää – viimeinen tunti lukiota on nyt oppituntien merkeissä ohitse ja jäljellä enää se tällä hetkellä lohduttoman pitkältä tuntuva loppusuora; yo-kirjoitusten täyteinen kevät, joka (toivottavasti) huipentuu siihen hetkeen, kun valkolakin saa painaa päähänsä muiden ikätovereiden rinnalla. Urakkaa on toki vielä edessäpäin ennen noiden haavekuvien toteutumista, mutta ainakin nyt voi keskittää ajatuksensa täysillä kirjoituksiin, eikä kukaan ole hönkimässä niskaan kurssijuttujen deadlineista jatkuvasti muistutellen.

Vaikka tosiaan nyt päällimmäiset tunteet huokuvatkin iloa ja riemua, nämä kahden käden sormilla laskettavat "koulupäivät" aiheuttavat myös sekasortoisia tuntemuksia, ahdistusta ja epätietoisuutta. Tällä hetkellä olen selvästi ajautumassa lukion jälkeen opiskelemaan matematiikkaa Oulun yliopistoon, mutta täysin rehellisesti sanottuna; en ole koskaan nähnyt itseäni tekemässä mitään matikkaan liittyvää, enkä tulekaan näkemään. No miksi olen sitten edelleen menossa lukemaan matikkaa, jos en sen kanssa tahdo loppuelämääni viettää? En tiedä.

En tosiaankaan tiedä.

Ehkä siksi, että tahdon suojella itseäni unelmieni murskaamiselta - siltä, että joku nauraa suoraan päin kasvoja, jos kerron, mitä oikeasti haluaisin tehdä? Haluan tehdä jotain sellaista, mikä on minulle itselleni tärkeää, jotain mistä oikeasti pidän: kirjoittaa, laulaa, näytellä, esiintyä, muuttaa ulkomaille ja näyttää kaikille, että pystyn siihen. Mutta miten tuollaista voi sanoa ihmisille, jotka juuri pyrkivät kannustamaan minua hakemaan opiskelemaan sitä matikkaa? Tai sanoa ylipäätään ääneen kenellekään?

Tosin, eihän sillä ole lopulta väliä mitä muut ajattelevat, eihän? Tulin lukioon sanoen, että tahdon miettiä, mitä haluan elämälläni tehdä, mutta todellisuudessa tiesin jo silloin, että mutkista huolimatta tulen aina päätymään tielle, jonka pohjana ovat juuri nuo edellä mainitsemani asiat. Ehkä silloin toivoin, että löytäisin noiden haaveideni tilalle jotain vähemmän 'korkealentoista' ja ymmärtäisin haluavani opiskella vaikka opettajaksi tai lääkäriksi, niin kuin useimmat kavereistani – näköjään sitä ei kannata enää toivoa, kun olen viimein päässyt siihen vaiheeseen, että tiedostan itsekin tilanteen toivottomuuden.

Mutta se, että oliko tämä tiedostaminen nyt sitten hyvä juttu vai ei, se jää nähtäväksi. Kunpa vain joku tulisi ja järjestäisi kaikki asiani kuntoon, olisin ikikiitollinen..

P.S. I Love You (elokuva)

Spoilaan elokuvaa yhtä paljon kuin esimerkiksi wikipedia pintaraapaisuksi jäävässä artikkelissaan eli hyvin vähän, mutta jos et tahdo kuulla senkään vertaa, älä lue tästä eteenpäin.

P.S. Rakastan sinua Alkuperäinen nimi: P.S. I Love You Valmistuspaikka: Yhdysvallat Ensi-ilta: 2007 Kesto: 126 min. Ohjaus: Richard LaGravenesen Pääosissa: Hilary Swank (Holly), Gerard Butler (Gerry) Genre: Romanttinen draama Elokuva perustuu Cecelia Ahernin samannimiseen romaniin. Juoni tiivistettynä: Holly Kennedyn elämä musertuu täysin, kun hänen irlantilainen aviomiehensä Gerry sairastuu ja kuolee yllättäen. Hautajaisten jälkeen nainen on täysin maassa ja elämänilonsa menettäneenä hän sulkeutuu asuuntoonsa yksin, läheisilleen puhumatta. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Holly saa ensimmäisen kirjeen edesmenneeltä mieheltään, joka johdattaa hänet uusien kirjeiden jäljille, muistelemaan heidän yhteistä elämäänsä vielä kerran. Jokainen kirje päättyy sanoihin ”P.S. Rakastan sinua”, josta juontaa juurensa myös elokuvan nimi.

Itse en ole oikein koskaan ollut suuri romanttisten elokuvien ystävä, mutta on pakko myöntää, että tämä yön pimeimpinä tunteina yksin katselemani P.S. I Love You kyllä yllätti positiivisesti. Halusin nähdä jotain yltiöromanttista, jonka rinnalla rakkaus omassa elämässä näyttäisi vain pieneltä pisaralta valtameressä, mutta yltiöromanttisen otsikon alle piiloutuikin mielenkiintoinen selviytymistarina, joka jaksoi yllättää ja itketyttää. Toisaalta olin siis pettynyt, ettei sisältö vastannutkaan ennakko-oletuksiani, mutta sinänsä pettymys jäi hyvin pieneksi, kun elokuva ei ollutkaan sitä, mitä oletin sen olevan, vaan paljon enemmän.

Gerryn kuoleman jälkeen onnittelin kyllä itseäni leffavalinnasta, sillä en todellakaan ollut hakenut elokuvaa, jossa avio-onni loppuisi niin lyhyeen kuin elokuvan pariskunnalla, mutta päätin kuitenkin katsoa elokuvan loppuun, kun muutakaan tekemistä ei ollut, eikä nukkuminenkaan kamalasti huvittanut ja tadaa, sehän veikin täysin mukanaan. Hollyn saadessa ensimmäisen kirjeensä innoistuin elokuvasta tosissani, sillä Gerryn kirjeet johdattivat naisen ulos asunnostaan, tekemään asioita saadakseen seuraavan kirjeen - voiko tällaista suunnitelmaa olla rakastamatta? Gerry on todella hurmaava mies ja elokuvan aikana saa useampaankin otteeseen löytää itsensä "olisipa minullakin tuollainen mies rinnallani"-ajatuksesta. Takaumat toimivat hyvin, eikä juoni ollut täysin "läpihuutojuttu", kliseinen ja ennalta-arvattava langanpätkä, joka alkaa pisteestä A ja mutkia tekemättä päättyy pisteeseen B.

Leffa ei ollut ehkä aivan niitä parhaimpia, joita olen katsellut, mutta kyllä se ainakin tällä hetkellä on lunastanut paikan TOP10-listaltani. Swank ja Butler ovat onnistunut valinta esittämään päähenkilöitä, sillä kemia heidän välillään on käsin kosketeltavaa ja pitää katselijasta kiinni aina ensimmäisestä kohtauksesta ihan viimeiseen. Kerrassaan mielenkiintoinen ja erilainen katseluelämys, aidontuntuinen tarina selviytymisestä, uuden elämän aloittamisesta vastoinkäymisten jälkeen, ja ennen kaikkea ehdottomasti katselemisen arvoinen elokuva.

Katso elokuvan traileri täältä.


Postauksen kuvat ovat minun nappaamiani kuvankaappauksia Netflix-sivustolta.

Uusi alku

Bryan Adams - Here I Am


Uusi vuosi, uudet kujeet - kliseistä, tiedän sen. Joka tapauksessa halusin nyt uuden vuoden kunniaksi lakaista kaiken vanhan piiloon ja aloittaa puhtaalta pöydältä, koska yön pimeimpinä tunteina nyt vain tuli sellainen tunne, että nyt olisi hyvä hetki karistaa menneisyyden pölyjä pois hartioiltaan, ennen kuin taakka käy liian painavaksi. Suurimmat möröt on siis piilotettu toistaiseksi vaatekaapin pohjalle ja sängyn alle vuodelaatikkoon, mutta voi olla, että kevään kuluessa raotan ikkunaa ja yksi kerrallaan nämä möröt pääsevät vapauteen.

It's a new world, it's a new start

It's alive with the beating of young hearts

Minä olen Hanna, täysi-ikäinen neitokainen Oulun suunnalta, joka etsii omaa paikkaansa tässä maailmassa haluten nähdä kaiken ja vielä vähän enemmänkin, matkata maailman ääriin ja toteuttaa siinä sivussa unelmansa. Matkani on tosin vielä aivan alkutekijöissä, vasta oikean polun etsimisessä, sillä lukion viimeinen vuosi juoksee loppuhuipennustaan kohti, eikä minulla ole aavistustakaan, minne suuntaan kulkuni tämän kevään jälkeen.

Voisin selittää monen tuhannen sanan verran asioista, joista pidän ja joista en pidä, musiikkimaustani ja ajanviettotavoistani sekä muusta sellaisesta, mutta ehkä näin ensimmäisessä postauksessa on parempi pysyä "lyhyestä virsi kaunis" -lausahduksessa. Sydäntäni lähellä ovat erityisesti musiikki, lukeminen ja kirjoittaminen, mutta vapaa-aikani kuluu myös valokuvaillessa ja kuvia muokkaillessa sekä Retu-koiran seurassa.

Tämä on minun blogini ja toivotan sinut lämpimästi tervetulleeksi seurailemaan höpötyksiäni ja ottamaan osaa keskusteluun.