Joskus vain tulee vastaan niitä päiviä, kun joutuu miettimään, onko oikeasti olemassa vai onko kuin mielikuvitusystävä - olemassa vain omassa mielessään. Kun yrittää kysyä neuvoa tai kertoa jotakin juttua, muut puhuvat surutta päälle ja lopulta viisaat neuvot jäävät saamatta tai juttu kertomatta. Skypeikkuna loistaa tyhjyyttään ja ainoa reaktio "hei!":hin on siirtyminen onlinesta offlineen. Kysymys senhetkisistä tekemisistä tai kuulumista saa toisinaan vastauksen - yleensä ei - muttei koskaan vastakaikua. Fiilis on maassa ja paha olo paisuu, mutta ei sillä väliä. Ei kukaan huomaa.
Miten vaikea noin yksinkertainen sana voikaan olla toisinaan. Huomaaminen.
Kirvelevän pettymyksen vastaamattoman tekstiviestin tai yksipuoliseksi jääneen keskustelun johdosta voi verhota moniin asioihin. Melankoliseen musiikkiin tai tv-sarjan surullisimman jakson katseluun repeatilla. Syömiseen, itkemiseen, kirjoittamiseen, yksikseen puhumiseen tai laulamiseen. Pehmoleluille puhumiseen. Noh, ainakin silloin voi purkaa sisälleen keräytyneitä patoumia ilman, että kukaan keskeyttää, nauraa tyhmille ongelmillesi tai saa sinut tuntemaan olosi näkymättömäksi. Eihän se tietystikään korvaa sitä, että esimerkiksi tulevaisuudensuunnitelmista ei voi puhua sen henkilön kanssa, jota ne koskettavat tai jota niiden pitäisi kiinnostaa, mutta kai "jotain" on aina parempi kuin "ei mitään"? Ainakaan piiloutuessaan peiton alle, muiden huomiolta näkymättömiin rakkaan pehmolelun kanssa, voi olla rauhassa yksin, muttei tarvitse kuitenkaan olla yksinäinen.
Tässäpä vielä mun valokuvaukselliset parhaat ystävät, jotka kuuntelevat aina mielellään mitä mielen päällä sillä kertaa on - harmi vain, että viisaita neuvoja nämä kaverit eivät osaa sanoiksi pukea. Löytyykö teiltä vastaavia parhaita ystäviä?
